Unelmaduuni ja ballerinahyppy

Näin identiteetin kriisissä 34-vuotiaana mietin edelleen mikä minusta tulee isona. Minä niin ihailen ihmisiä, jotka ovat tienneet jo nuoresta iästä saakka, että minusta tulee lääkäri tai minusta tulee sairaanhoitaja ja kulkevat kohti tavoitteita ja unelmia. Olen minäkin kuulema pienenä sanonut, että minusta tulee lääkärisairaanhoitaja, mitä se sitten ikinä on tarkoittanutkaan, mutta ei minusta tullut ja epäilen, että koskaan tuleekaan. Jos jotain olen oppinut, niin never say never J

Muistan hämärästi jossain vaiheessa nuoruutta halusin oppaaksi maailmalle, ja muistan myös sen kun eräs ilkeä miespuolinen sukulainen sanoi; ei sinusta voi tulla koskaan opasta, siinä tehdään niin pitkiä päiviä ja on tosi uuvuttavaa hommaa. Jerk! Ah, kuinka väärässä hän olikaan. Juu oli pitkiä päiviä, mutta niin ihanan uuvuttavaa ja mahtavaa työtä! Tietynlainen jääräpäisyyteni on siis ollut hyväksi. Utelias maalaisurpo viihtyikin maailmalla reilut 5 vuotta, ennen kuin tuli perheenperustamisvimma. Opas vuosista riittää tarinaa jos toista jälkipolville.

Juuri tällä hetkellä minä en tiedä mitä minä haluaisin tehdä isona, ja se vaivaa minua ihan äärettömästi.  Olen tässä nyt tehnyt erinäisiä toimistohommia,vakuutusalalla ja rahoitusalalla mielenkiintoisilla työnantajilla ja ne ovat kaikki opettaneet minulle jotakin, mutta edelleen, mietin mikä se minun juttu olisi? Olisi hirvittävän ihanaa, että se työ mitä sinä teet, antaa myös sinulle jotakin. Potkua päivään, energiaa, iloa, sen tunteen, että haluat mennä joka päivä töihin kunnon draivilla ( juu ok, huonoja päiviä on kaikilla silloin tällöin, mutta se perusfiilis you know), uusia haasteita, kivoja työtovereita jne. Hirvittävä vimma olisi tehdä jotain, mutta mitä?

Listaan tähän asioita, mitä ainakin haluaisin, että se työ sisältäisi, tai mitä osaan ja pidän sen tekemisestä, tai edes jotain näistä:

• ·         kansainvälinen työympäristö
•        mahdollisesti markkinointi, mainostus
•        asiakaspalvelu, face to face
• ·         myynti, tietyssä määrin, mutta ei mtn pakottamista, ultimate-extreme höpö höpö tavoitteita, se  mitä myydään, siinä pitää olla intohimo itselläkin, eikä sitä intohimoa saa tukahduttaa
• ·         jotakin luovaa (en osaa piirtää…)
• ·         esiintymistä
• ·         aktiivista ( eli ei joka päivä takapuolen päällä istumista)
• ·         monipuolista
• ·         tehdään asioita tunteella ja halulla
• ·         kädentöitä? (tosin en tiedä missä olisin niin taitava)
• ·         keittiöntaikoja? ( tosin pikku näpertelyt ei ole mun juttu)

Siinäpä tässä on ollut mietintää ”päiväunilla”…ihan niinkuin minä osaisin niitä nukkua, valitettavasti…

Haluaisinko opiskella, mutta mitä? En halua mennä koulunpenkille vaan sen takia, että jos tästä nyt vaikka jotain syntyisi, tai kokeilla erinäisiä töitä, koska sitä tässä nyt on tehty viimeisen 5 vuoden ajan. On oltu töissä pitempiä aikoja, välillä synnytetty ja oltu kotiäitinä, taas tehty töitä, taas vaihteeksi pyöräytetty muksu pihalle (sehän on heleppoa kuin heinänteko) ja tehty töitä lisää jne. Paitsi nyt ei enää synnytetä! 

Töitä pitää tehdä ja koska haluan,haluan, haluan, mutta mitä? Niin kovasti haluaisin tehdä töitä, kehittyä, saada omaa uraa, mutta minkä työn parissa…argh. Mieleni paisuu kuin pullataikina ja kohta se poksahtaa! Olen antanut aikaa, katsonut, etsinyt, miettinyt, nyt kirjoitan ääneen ajatuksia, jatkan neiti Etsivän töitä, toivon hartaasti, että palapelin palat loksahtelisivat paikoilleen.

Sieluni, ruumiini, mieleni, Sissin jokainen sopukka solu parkani halajaa ulkomaille niin paljon uusiin kuvioihin, uusiin ympyröihin, mielenkiintoisiin paikkoihin, tuntemattomille poluille, erilaisille kojuille, uudestisyntyvälle elämälle.  En tiedä mikä kiertolaisen veri minussa kiertää, miksi se ei asetu paikoilleen? Ihan oikeasti minä olen aina halunnut perheen, ja minulla on aivan mahtava perhe, mutta luulin myös, että se saisi minut asettumaan paikoilleen. En tiedä? Tosin perheemme on sosiaalinen ja reippaan oloinen, että eipä siinä, mutta kyllä lapset tarvitsevat jonkinlaista pysyvyyttäkin. Vai riittääkö siihen, että äiti ja baba ovat aina läsnä, vaikka paikka ja kaverit muuttuvat ja mummola on aina olemassa, vaikkakin aina vähän kaukana…hmmm

On kai minussa järki vielä tallella, ellei häviämässä. Tukevat, paksut jalat paikoillaan, mutta ne ovat menossa varpaisilleen, etenkin jos ne kuulevat kuumaa salsan rytmiä lenkkipoluilla. Siinä rytmissä jo lanteetkin tekevät pari ylimääräistä mutkaa ja jos kukaan ei näe niin ne paksut tukevat jalat tekevät ballerinahypyn ja piruetin. Ehkä ne jalat eivät olekaan niin tukevasti paikoillaan…Ehkei niiden tarvitsekaan!